Tapaa minut aamulla, kaikki alkaa silloin alusta

Tässä biisissä on musta jotain ihanaa, jotain semmoista... todellista. Sanat ovat niin totta, mutta melodia täynnä toiveikkuutta, muistuttaa mua siitä että kyllä tää tästä. Videoon törmäsin ensimmäistä kertaa vasta äsken, ja viehätyin ihan valtavasti.

Iltaan mennessä painun kasaan, muutun pienemmäksi / Niin raskaaksi on käynyt taakka harteillani.

Päivät ja illat ovat niin pitkiä nyt, yön tunnit eivät riitä kantamaan päiviä loppuun asti. Onneksi on ystäviä, kynttilöitä, ja hyvää musiikkia. Rauhallista viikkoa, rakkaat!

P.S. Miten toi Iisa vaan voi olla aina noin ihana?

Oh Mother, I can feel the soil falling over my head

Jahas, flikat. Nyt on ilmassa jotain suurta. Minä ja vaatekaappini tarvitsemme apua. Edellinen tietää, että jälkimmäisen sisältöä tarvitsee muuttaa. Mihin suuntaan ja miten - siihen tarvitsen tikkaremmini apua.

Ongelmani alkoivat kesällä. Kuten taannoin kerroin, pukeuduin koko kesän t-paitoihin ja verkkareihin. Siis ihan oikeasti. T-paita oli musta, hihassa luki työnantajan nimi. Verkkarit olivat kummallista puuvillamateriaalia, liian isot (rasti seinään) ja beiget. Vihasin hoitsupukuani kaikessa käytännöllisyydessään. Ja ymmärrätte varmaan - aamulla aikaisin ei juuri jaksanut pukeutua sitä kahdenkymmenen minuutin bussimatkaa varten. Vapaapäivinä käytin yksiä ja samoja vaatteita. Odotin syksyä kuumeisesti, syksyllä saisin taas pukeutua omaksi itsekseni.

No, syksy tuli. Pukeuduin mustiin pillifarkkuihin, mustiin hameisiin ja mekkoihin, mustiin puseroihin ja nautin elämästäni. Ostin sen maailman kauneimman mustan takin, käytin mustaa paljettipipoani ja hukkasin jo monet mustat sormikkaat. Ymmärtänette kaavan. Kaikki oli hyvin, kunnes eilinen koitti. Eilen alkoi harjoittelu.

En tiedä, miten pukeutua seuraavat kuusi viikkoa. Saan kerrankin pukeutua töissä omiin vaatteisiini, mutta salaa kadehdin opiskelukavereitani, jotka saavat töissään pitää terapeuttivaatteita. Työvaatteissa olisi pätevä olo, en olisi mä vaan, olisin asiantunteva työntekijä, eikä kenenkään tarvitsisi tietää, miten totaalisen kujalla oleva nolo opiskelija oikeasti olen. Niin kovin kuin rakkaassa yksipuolisessa värimaailmassani viihdynkin, niin musta nyt vaan ei ole se kaikkein lähestyttävin väri. Vaikken joudu ryömimään maassa, tulisi vaatteissani olla hyvä liikkua ja olla (lue: pillifarkut poissuljettu), niiden tulisi olla edes suhteellisen skarpit mahdollisiin kokouksiin ja lisäksi olisi ihan kiva, etten tuntisi itseäni pelle hermanniksi ne päälläni.

Että niin. Voi kunpa saisin pitää niitä rumia työvaatteita taas, se oli niin helppoa, voisin tukeutua työvaatteiden tuomaan asiantuntemukseen.Murrunko, lähdenkö ostamaan kivanvärisiä vaatteita? Vai yritänkö epätoivoisesti asustaa mustat kaapuni joillain... millä? Kaksi päivää takana, 28 edessä.

I'm not looking for love, but it's hard to resist

Tämä biisi on soinut koko aamun repeatilla. Tässä teille The Big Pink (bändi, joka olisi kyllä pitänyt Flow'ssa nähdä) ja kappaleensa Velvet. Ei ehkä se kaikkein piristävin maanantaikappale, mutta... No, laitan taas soimaan. Tähän jää koukkuun.

Oh they're such pretty things

Tähän blogipostaukseen sisältyy kaksi ohjetta.

Ihan ekana annan flunssajuoman ohjeen. Tällä pitäis siis flunssa lähteä pois, ei päinvastoin.

1mukillinen appelsiinimehua
puolikkaan limen mehu (tai niin paljon ku tahdot laittaa)
raastettua inkivääriä (nam!)
raastettua valkosipulia niin paljon kuin uskallat laittaa
mahd. vielä hunajaa

Aplarimehu laitetaan kattilaan, kattila neloselle ja muut ainekset sekaan. Sit annetaan lämmetä. Älä kiehauta liikaa (tähän on varmaan jokin syy, mutta en vaan tiedä, mikä...). Juo. Toista.

Lähes koko viime viikon elin lukiossa hankkimissani reikäisissä treenihousuissa, Barcelonasta v. 2003 saadussa t-paidassa (jos maksoi Kabul Youth Hostelin laskun etukäteen ja yhdessä osassa, sai t-paidan....) ja rikkinäisissä ja likaisissa eriparisukissa. Olo oli kuin oisin jäänyt katujyrän alle vappupäivänä. Rautalangasta vääntäen: mä olin karseassa flunssassa. Asiat tuntuivat menevän muutenkin ihan päin honkia, elämäni ei todellakaan ollut tolallaan.

Mutta sitten, heti kun kuume laski, mä skarppasin. Lauantaiaamuna kello 9 nousin sängystä, soitin Stockalle ja kyselin kaksi viikkoa sitten sovittamani takin perään. Takki ei ollut jättänyt mua rauhaan edes siinä hirveässä flunssassa, se oli todellista takkilovee. Puhelimessa kuulin takin olevan edelleen tangossa, että Stockalla on takkiale ja että kokojakin saattais jopa olla jäljellä. Siispä juoksin bussiin (tajusin vasta liian myöhään miltä näytin), tuuletin sovituskopissa kun mahduin takkiin ihan hienosti (rasti seinään) ja hetkeä myöhemmin olin taas kotona, onnellisena uuden takin (rahattomana) omistajana.
Niin. Kuvaa mulla nyt tietenkään ei takista ole, mutta mun oli pakko kertoa tää teille. Mä rakastan mun takkia!

Sitten se toinen ohje.

"Kuinka ottaa itsestään ja idioottimaisesta hymystään sata kuvaa"

1. Ihastu Kirsi Nisosen järjettömän hienoon pantaan.
2. Masennu hinnasta, joka ei ihan sovi budjettiin. Korosta sanaa "ihan".
3. Älä saa pantaideaa pois päästäsi. Tajua, ettet ole käyttänyt pantaa ikinä. Korosta sanaa "ikinä".
4. Hipelöi erilaisia pantoja ja hiusjuttuja kaupoissa.
5. Osta ihana panta.
6. Mene kotiin, pistä panta päähäsi, asetu wc:n peilin eteen.
7. Hymyile typertyneenä, ota kuva itsestäsi, älä ainakaan siitä pannasta.
8. Toista edellinen kohta 99 kertaa.

Tässä esimerkki, jos et tajunnut koko idistä:

P.S. Terkkuja pääasioiden kruunatulle kuningattarelle, ihanalle Annukalle - ilman sua tuskin olisin tässä tilassa.

And that's what makes my life so fucking fantastic

Jos jokaisella ihmisellä olis niin ihania ystäviä kuin mulla, maailmassa olis varmaan rauha eikä sotia eikä nälänhätää. Lisäksi, jos jokainen viikonloppu olis kuin edellisviikonloppu, niin... No, mä olisin varmaan työkyvytön ja pa. Ja tajuttoman onnellinen. Ja mä en ikinä liiottele.

Elokuun keskimmäisenä lauantaina me vietettiin syntymäpäiviäni hipster-piknikin merkeissä. Syötiin kakkua ja juotiin skumppaa ja ihana leivos ja kaikkea, ja rakastin ystäviäni. Lauantai-iltana juhlittiin Flow'ta, sunnuntaina syötiin jo ehkä perinteeksi muodostunut Flow-lounas Weeruskassa, ja illalla oli taas hyvä flow. Mitä muuta vois ihminen kesäviikonloppuunsa kaivata? Niin, ei mitään, sitähän mäkin!

Flow'sta: Jazzanova oli yllättävän hyvä, Lily Allen sympaattinen, Seun Kutin taustalaulajien peput käsittämättömät. Nitin Sawnhey oli täydellinen sunnuntain alkuiltaan. Ja sata mahtavaa esiintyjää jäi näkemättä, hupsista heijaa.
Mutta yksi on päätetty: Isona musta tulee Grace Jones ja meen Owen Pallettin (aka Final Fantasyn) kanssa naimisiin. En tartte muuta. Paitsi ehkä Lily Allenin meidän kasvattitytöksi...

Vaikka kesämuisteloiden piti rajoittua viime postaukseen, en malttanut olla keräämättä ihanan ystäväni kuvista niitä parhaimpia. Kiitos Martta!

Kaisa, sun lahjan kanssa kävi vähän nolosti, siispä tässä sulle Lily-kollaasi. Martta kuvas parit videot ja, olisitpa ollut meidän mukana! Onnea sulle, vanha retale - toivottavasti tää helpottaa ees vähän oloasi :)

Squeaky swings and tall grass / The longest shadows ever cast

Joskus tuntuu siltä, että oma elämä ei ole kauhean hohdokasta. Kello 22 loppuneen aivan totaalisen järkyttävän työpäivän jälkeen olen mm. myöhästynyt bussista, odottanut puoli tuntia seuraavaa, huomannut avainten olevan kotona ja odottanut ulkona kämppäkaveria tunnin verran. Siinä vaiheessa, kun havaitsin takkini olleen koko kotimatkan nurin, en voinut enää nauraa surkeudelleni. Päivän (tai oikeastaan yön) pelasti laukusta löytynyt uusi Olivia ja muutama pala suklaata. Vedin hupun päähän ja jalat ristiin, uppouduin lehteen ja yhtäkkiä kaikki tuntui jo paljon paremmalta.

Päivällä niin karut talot näyttivät pimeässä jopa kauniilta, taivaan sävy oli juuri oikea, valaistut porraskäytävät muodostivat graafisia kuvioita pimeiden ikkunarivistöjen väliin. Kesän viimeinen viikonloppu on mennyt. Nyt saan luvallisesti haaveilla syksystä ja illoista jotka todella tuntuvat ja tuoksuvat illoilta.

Vielä on kuitenkin aikaa muistella kesää. Vaikka kesällä pukeutumisen kuuluu olla huoletonta, olen vienyt huolettomuuden ihan uudelle tasolle. T-paita ja verkkarit, ne ovat olleet tämän kesän uusi musta. Vapaapäivinäni, kun olen ylipäätään jaksanut nousta sängystä ylös, olen käyttänyt jatkuvasti samoja vaatteita, niitä kesän 2009 rakkaimpia. Haaremihousuja, lempihamettani, Marimekon vanhaa puseroa jonka kaivan aina naftaliinista kesäkuun alussa. Seitsemän euron alennuslöytökietaisupuserojuttua, viime kesänä hankittua tuubitoppia ja sairaan vanhoja shortseja. Viime kesänä hankittuja Clark'sin ballerinoja, jotka hyvästelen lopullisesti ihan pian.
Mutta nyt, nyt valikoidut kuvat kesältä.. Näitä kuvia aion katsella koko talven kun tuntuu siltä, että kesä 2009 oli työn kesä 2009. Ei se ollut, se oli huolettomuuden kesä 2009!

Lisäksi syystunnelman kunniaksi asu viime viikolta. Asukuva, joka ei sisällä trikoota. Ihana hakaneulakoru löytyi We Love Helsinki -kaupunkifestarin vintagekirppikseltä, Ansa-kaupan kojusta. Smokkipaita on isän kaverin vanha, farkut Ellokselta, liivi Lindexiltä. Oooh yes. Herrainkengätkin oli jalassa, mutta viime hetkellä ennen ulos säntäämistäni vaihdoin ne niihin Clarksin ruppanoihin haisuleihin. Herrainkengät, ne kuuluvat vasta siihen oikeaan syksyyn. Sen aika ei oo ihan vielä!

She moves like she don't care / Smooth as silk / Cool as air

Mulla oli eilen naisellisempi olo kuin aikoihin.
Päivällä ylläni oli maailman kauneimmat korkokengät, shortsit, ruutupaita ja farkkuliivi. Purjehdin pitkin Helsingin keskustaa, kunnes ystäväni kyllästyi hidasteluuni ja kaivoin laukusta ballerinat esiin. Ne samat mustat ballerinat, joita käytän jo toista kesää lähestulkoon joka päivä. Kävelyni nopeutui, askeleeni pehmeni. Naisellisuuteni ei tipahtanut, vaikka korko lähtikin.

Illalla leikittiin dress upia, käytiin vasta muuttaneen ystävän vaatesäkkejä läpi, tanssittiin peilin edessä ja ihasteltiin mekkoja. Ja haaremihaalareita.



Sitten kaadettiin vähän olutta paidalle, apua, saanksmä lainata sulta jotain vaatetta?! Vaikka niitä haalareita... En tahtonut lähteä Siltaseen (jota ei muuten vaan voi kehua liikaa) valmiiksi kaljanhajuisena.



Yöllä myöhään, kävellessäni kohti keskustaa Pitkänsillan kohdalla, muistui mieleeni toisaalla herännyt keskustelu haaremihousuista. Samalla muistin muutaman vuoden takaisen Basso-lehden jutun, jossa varsin, hmm... epäkonventionaalisesti pukeutuneet nuoret miehet toivoivat suomalaisten naisten pukeutuvan rohkeammin, siis niinku hameisiin ja korkkareihin. Että siis mitä helvettiä oikeasti. Mun naisellisuuttani ei riipu kengän korosta, hiusten pituudesta eikä vaatteiden peittävyydestä. Mulle naisellisuus on itseni arvostamista, ja pukeutumisessa oman persoonani tukemista pukeutumalla just niin kuin musta itsestäni hyvältä tuntuu.


Kuva: The Sartorialist

Nyt musta tuntuu hyvältä pukeutua haaremihousuihin, huomenna töissä verkkareihin ja viikonloppuna ehkä mekkoon. Mun oman itseni, fiiliksen mukaisesti!